Mikä on sinun kulttuuri-identiteettisi?

Edit: Postaus vuodelta 2013

Pysähdypä hetkeksi sitä miettimään. Itse jouduin tekemään koulutehtävän ja yllättäen huomasin, että asia ei ollutkaan niin yksinkertainen saati yksiselitteinen.

Kuva

Minun kulttuuri-identiteettini

Isänmaalliseksi minua ei kai voi kutsua. Mitä isänmaallisuus edes on? Rakkauta isänmaata eli kotimaata kohtaan ja sille omistautumista. Kenties tietynlaista ylpeyttä? Siinä tapauksessa ei tosiaan voi sanoa, että olisin isänmaallinen. Olen kiitollinen tietysti monista asioista kuten ilmaisesta hyvätasoisesta koulutuksesta, mahdollisuuksistani toteuttaa itseäni ja tietyistä oikeuksista joita ei voi itsestäänselvyyksinä ottaa. Tästä koen mielelläni isänmaallisuutta.

Koen, että minun on vaikea selittää ulkomaalaisille ystävilleni, että minä en koe identifioituvani suomalaiseksi vaikka sellainen olenkin. Heistä moni on muuttanut tänne ”parempien mahdollisuuksien toivossa” niin elämisen kuin työn suhteen. Minä haluan vain pois. Täällä on mielestäni lokakuusta huhtikuuhun asti hyvin ankeaa.

Sanotaan, että kulttuuri-identiteetti kehittyy läpi elämän kuten ihminen, mutta ratkaisevia ovat varmasti varhaiset vuodet. Näistä vuosista olen lapsena reilut neljä vuotta elänyt ja asunut Espanjassa sekä käynyt aivan tavallista espanjalaista koulua. Minä opin kielen, tavat ja kulttuurin nopeasti eikä paluu vuonna 2000 takaisin Suomeen ollut todellakaan ruusuinen. En voi kuitenkaan väittää olevani espanjalainen. Kun sitä alkaa miettimään niin kulttuuri-identiteettiin vaikuttaa mahdottoman moni asia. Tunne siitä kuka olet ja mihin kuulut, omat juuret tai juurettomuus, vanhempien perintö ja kokemukset.

Ollessani 13-vuotias ja yrittäessäni sopeutua takaisin Suomeen, koin suurimmaksi haasteeksi sen, että ihmiset ovat täällä niin kylmiä. Kukaan ei halua katsoa silmiin, hymyillä tai keskustella hississä tai kauppajonossa. Sen lisäksi täällä on suurimman osan vuodesta kylmä ja talvella täällä on pimeää eikä sille tunnu tulevan loppua. Muistan edelleen kuinka unohdin tavallisia sanoja suomeksi ja pärjäsin kieliopissa todella huonosti, sillä en minä ollut käyttänyt aktiivisesti suomen kieltä tai ainakaan opiskellut sen kielioppia. Minun äidinkielentuntini olivat espanjaksi eivätkä yhtään sen helpompia. En olisi selvinnyt tuosta ajasta ilman ystäviä.

Ennen kuin muutimme äidin kanssa Espanjaan olin ollut jo usein ulkomailla. Itse asiassa aivan vauvasta lähtien. Ollessani noin 8-vuotias olimme käyneet äidin ja isän tai pelkän äidin kanssa ainakin Marokossa, Espanjassa, Italiassa, Kreikassa, Kyproksella, Jordaniassa, Turkissa ja Baleaareilla. Isovanhempieni kanssa olin ollut myös Ruotsissa, Ranskassa ja Sveitsissä. Varmaan oli laivalla menty Viroonkin. Minä kuitenkin muistan miten lapsena rakastin lentämistä ja lentokoneen tarrakirjat olivat tulleet hyvin tutuiksi. Osasin luetella myös lentokoneiden mallit, sillä isäni oli lentokonemekaanikkona Finnairilla. Minulle ulkomailla olo ja lentokentillä ajan viettäminen oli normaalia. Vieraat kielet, hyvät tuoksut, erinäköiset ihmiset, värit, lämpö ja iloisuus tarttuivat! Valokuva-albumissa minua pitää sylissä joku Ibrahim ja toisessa makaan Jeepin renkaan päällä keskellä Ma’anin kuvernoraattia Petran kaupungin edustalla.

Muuttaessamme Espanjaan en kaivannut Suomesta mitään muuta kuin läheisiäni -ehkä myös ruisleipää. En minä muistellut kaiholla suomalaista koulua tai lumista joulua. Meidän joulumme oli erinlainen, mutta aivan yhtä ihana. Meillä ei ollut lunta eikä välttämättä kuustakaan, mutta Papa Noel ja Reyes Magos (Joulupukki ja kolme tietäjää) kuuluivat joulunviettoon vahvasti ja mankasta kuului Jose Felicianon ”Feliz Navidad.” Yleensä joulun alla meillä oli käymässä myös sukulaisia tai muita perheenjäseniä, tässä tapauksessa läheisiä ystäviä. Jouluruoka oli espanjalaista, en minä edes kinkkua kaivannut saati muistanut muutenkaan. Koulukin oli erinlaista, mutta siihen tottui ja vaikeuksien kautta noustiin voittoon. Valtaosa espanjalaisista on uskonnoltaan roomalaiskatolisia, kovinkaan moni ei silti harjoita uskontoa eikä se minuunkaan vaikuttanut siellä asuessamme. Minä en ole koskaan oikein saanut mistään uskonnosta kiinni, mutta niiden alkuperä ja historia kiehtoo minua.

Takaisin Suomeen tultiin myöhemmin kun ikävä oli yltynyt tarpeeksi suureksi ihmisiä kohtaan, ei sen takia, että olisin ikävöinyt juuri Suomeen. Sen kyllä tiedän. Täällä omat piirini ovat pysyneet silti hyvin monikulttuurisina, vuosien varrella ystäviä on tullut sieltä sun täältä ja kielitaitoa en ole koskaan unohtanut. Muiden kulttuurien tavat tuntuvat enemmän omilta kuin suomalaisten. Mielenkiinnot ovat monikulttuurisuudessa ja matkustelussa. Paljon on tullut matkattua paluun jälkeenkin ja uudeksivuodeksi on ostettu jo liput Madridiin. Maailmanmusiikki, astetta ”ekstoottisempi” ruoka ja ulkomaiset tavat kiehtovat minua ja parasta mitä Helsinki tarjoaa joka vuosi on mielestäni Maailma kylässä –festivaalit. Tarkemmin ajateltuna ajattelen itseäni huomattavasti paljon enemmän helsinkiläisenä kuin suomalaisena. Haluan kuitenkin painottaa, että en minä Suomea missään nimessä vihaa, mutta monessa mielessä en kuitenkaan tätä maata ymmärrä.

Minä pidän Helsingistä. Täällä on hienoja paikkoja kuten Suomenlinna, Kallio, Uutela ja Nuuksio. Kallio-Vallila-Hermanni alueelle liittyy paljon lapsuusmuistoja, samoin Uutelan venesatamaan sekä Miina Äkkijyrkän entiseen maatilaan ja lähellä sijaitseviin kaupunkipeltoihin joilla vietin isovanhempien kanssa paljon aikaa keräten mansikoita ja vadelmia. Muistan vaarini multaiset kädet ja famuni eväsleivät sekä itsetehdyn viinimarjamehun kuin eilisen. Muistan lukuisat venematkat Sipoon saaristoon mökillemme Kuivaan Hevoseen ja sen ajan kun en sinne päässyt mikä tuntui tuskalliselta. Ei ole kovin montaa paikkaa mitä en Helsingistä tunne, mutta tiedän hyvin etten osaa liikkua Helsingin ja Espoon tai Vantaan raja-alueilla. Helsinki yllättää edelleen toisinaan, mutta tuntuu silti pieneltä. Helsingissä ei voi eksyä vahingossa tai hukkua massaan, siihen se on vielä liian pieni. En kuitenkaan osaa kuvitella asuvani missään muualla kuin Helsingissä jos Suomessa on tarkoitus asua. Rajoittunutta? Kenties.

Olen monesti miettinyt mitä siteitä minulla on Suomeen, miksi en vain lähtisi pois. Sitten alan jarruttelemaan itseäni, pohdin, että opiskelut tulisi saattaa päätökseen ja tehdä kenties vähän alan töitäkin siinä välissä. Isovanhempia ei ”ulkomailta” tultaisi luultavasti enää tapaamaan, he kuin valitettavasti vetelevät viimeisiään joten ehkäpä sen jälkeen? Aikoinaan mietin myös isääni ja ystäviäni, että miten yhteydenpito sujuu kun asutaan eri mantereilla, mutta nykyteknologian ja ihmisten liikkuvuuden myötä en koe tätä esteeksi (lähinnä hidasteeksi). Kaikki on mahdollista kun sitä haluaa tarpeeksi ja äitini ei tule kuitenkaan jäämään eläkepäiviensä jälkeen Suomeen. Miksi siis jäädä maahan jonka kokee vääräksi, varsinkin kuin ulkomailla (kuka tuonkin sanan on keksinyt?) ollessaan tuntee itsensä aina hyväntuulisemmaksi ja kotoisaksi.

Aurinkolomat eivät ole koskaan minua kiinnostaneet ja jos pitää valita ranta tai kaupunki tulen aina valitsemaan kaupungin. Sen lisäksi esimerkiksi Espanjassa tuntuu, että oma sisäinen kelloni on kerrankin oikeassa ajassa. Vaikka aamulla pitäisikin nousta aikaisin, paistaa aurinko asuinhuoneistoon ja voi nauttia hyvän café con lechen, pukea kevyttä päälleen ja suunnata ulos. Päivän aikana nautitut tapakset, pieni siesta ja myöhäinen illallinen (kello 22-23 jälkeen) sopivat minun rytmiini. On lisäksi hienoa kun voi milloin tahansa pysähtyä kahvilaan ja se ei ole mikään ketju. Kahvikoneen pörinä ja papujen tuoksu on aina yhtä huumaava, mausteisiin tekee mieli työntää kätensä torilla ja hedelmät ja vihannekset ovat aina kypsiä ja mikä parasta; halpoja! Viiniä juodaan tapaksien kera, mutta missään ei näe humalaisia, vaan iloisia keskenään rupattelevia ihmisiä. Toki kaduilla vilisee kulkukissaa ja kodittomia, ei mikään maa vailla todellisia ongelmia ole.

Täällä Suomessa jaksan ihmetellä miksi ihmiset päivittelevät maahanmuuttoasioita ja rasismia esiintyy hyvin näkyvästi vieläkin. Ei mikään maa ilman rasismia varmasti ole, mutta muualla sitä ei niin silmiinpistävästi huomaa kuin täällä. Ainakaan minulla ei ole muunlaista kokemusta ja monet ulkomaiset ystävätkin ovat sanoneet, että täällä sitä vähättelyä ja nimittelyä sekä outoja katseita saa nimenomaan kestää. Vaikea siis olla uskomatta. Monet ihmiset suhtautuvat niin eri tavalla asioihin täällä sekä hämmästelevät aivan eri asioita kuin minä tai monet ystäväpiiristäni. Keskustelukulttuurikin on erilainen, johtuen varmaan osaksi edellä mainituista syistä.

Minussa elää uteliaisuus ja kaipuu lämpöön. Minä odotan eri asioita. Palelen myös jatkuvasti Suomessa ja pimeys masentaa minut joka talvi. Kirkasvalolamppu ei mielestäni ole ratkaisu, lähinnä väline ongelman siirtämiseen. Arvostan tiettyä suomalaista rehellisyyttä ja luotettavuutta, mutta se ei korvaa eteläeurooppalaista avoimuutta, avuliaisuutta, hymyjä ja iloista naurua. Mikä siis on minun kulttuuri-identiteettini? Suoraan sanoen en tiedä. Tuntuu siltä, että olen omaksunut paloja sieltä sun täältä ja tulen tekemään sitä varmaan vielä pitkään. Toisinaan mietin millainen olisin jos olisimme jääneet Espanjaan.

Yo en Andalucia, 1995.
España, 1995.
Lisättäköön vielä, että kun palautin tehtävän sanoi opettajani minulle, että olen hyvä esimerkki metrokansalaisesta. Metrokansalaisen identiteetti ei liity tiettyyn maahan tai seutuun vaan metrokansalainen tuntee olevansa kotonaan siellä missä hänen on hyvä olla.

Se kelpaa minulle.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s